Pahin mahdollinen tapahtuu.
Muutamia viikkoja ennen
kaavailemaani-haaveilemaani
subjektiivista väitöskirja-
kuolemanviivaa käsiini sattuu ..
.. kumma saksankielinen
957-sivuinen Emerson-opus,
joka on ..
.. hyvä.
Olen yllättynyt: yleensä yli
kaksisataasivuisten Eme-kirjojen
kolmen ensimmäisen luvun jälkeen
kirjoittaja alkaa kiemurrella,
hitaasti harhailla ja eksyä jonnekin
aivan omiin maailmoihinsa.
Jan Stievermannin hämmentävästi nimetty
Sündenfall der Nachahmung:
Zum Problem der Mittelbarkeit
in Werk Ralph Waldo Emersons
(vap. suom.: Apinoinnin helmasynti:
Välittömyyden puutteen pulma Emellä)
käsittelee - nimestään huolimatta -
mitä tärkeintä aihetta:
Onko meille mahdollista tuntea Todellisuutta,
ihmistä suurempaa / jumalallista ("jumalallista")
todellisuutta, välittömästi vai vain välillisesti?
Onko mahdollista olla kasvokkain pyhyyden
ja elämän kanssa niin kuin sekä sakraali-
että sekulaaripuolella monet mystikot ja
hengenmiehet, jopa filosofitkin ovat lupailleet?
Jos aiheesta kirjoittaa saksalaisraamattumaisen
monografian, luulisi kirjoittajan olevan
vähintäänkin sekopää tai uskis.
Stieven kirja on mielestäni paras lukemani
Emerson-teos. Sen mukaan myöhäinen Eme
ei enää pitänyt todellisuuden välitöntä
kokemista konkreettisesti mahdollisena, vaan
juuri tässä *mahdottomuudessa* hän näki
moiseen todellisuuteen USKOMISEN
mahdollisuuden ja vahvuuden.
Että ihminen voisi elää niin,
että hän uskoisi jonkinlaisen eettisen järjestyksen
vallitsevan arjen kaoottisuuden taustalla
ja sillä tavoin vapautuisi
liioista huolista.
Sain kirjan luettua.
Odotan enää sulamista suolistossani.
